Tästä inspiroituneena olen halunnut jo liki vuoden aloittaa Nuoren äidin selviytymisoppaan kirjoittamista. Nyt, kun olen itse elänyt äitiyttä "jo" (:-D) pari vuotta, koen olevani jo jonkinsortin teiniäitiyden asiantuntija. Selviytymisoppaassa haluan kertoa nuorille vanhemmille ne asiat, jotka minun olisi pitänyt kuulla jo silloin, kun olin raskaana. Vaikkapa sen, että aina kaikki tuijotus ei ole negatiivista tai että miten kannattaisi suhtautua ilkeisiin kommenteihin ja supatteluun.
Jos teillä on mielessä jotain erityiskivaa mistä haluaisitte mun kertovan oman mielipiteeni/kokemukseni niin kommenttiboksia saa täyttää anytime ♥
_________________________________________________________________________________
NUOREN ÄIDIN SELVIYTYMISOPAS OSA. 1:
RASKAUSAJAN EPÄVARMUUS ON NORMAALIA
Kun mä aloin ymmärtää, että raskauden jälkeen mulla on sylissä pieni nyytti, jonka perään mun pitäisi katsoa jatkuvasti, ahdistuin. Kompastelin vielä itsekin omiin sotkuihini ja elämän sekavuuteen. Miten mä voin pitää toisesta huolta, kun itse oon rellestänyt menemään aiemmat neljä vuotta? Ajatus muutosta suoraan lapsuudenkodista oman lapsen lapsuudenkotiin tuntuu pelottavalta. Mun pitäis jotenkin yhtäkkiä kasvaa aikuiseks ja olla äiti joka takaa toiselle kaiken. Mitä jos mä jään yksin? Tai mitä jos mä sit vaan oon siellä sen muksun kans 24/7 eikä kukaan tuu mun luo? Tai mitä mä oikeen sanon? Äiti tappaa mut. Mä en uskalla sanoo mummille. Mua oksettaa. Mitä vittuu mä sanon jos joku kysyy et oonko raskaana? Haluuks mä tätä? Haluunko mä tän lapsen? Ei musta oo tähän.
Ensinnäkin: normaali reaktio, varmasti ihan ikään katsomatta. Kun tapahtuu muutos, epäröinti, epätietoisuus ja tietynlainen negatiivisuus muutosta kohtaan ovat hyvinkin tavallisia. On tärkeää muistaa, että raskausajan negatiiviset ajatukset eivät automaattisesti ole merkki siitä, että olet huono äiti. Siitä on turha kantaa syyllisyydentunteita, koska jokainen - mä lupaan - jokainen käy läpi negatiivisia ajatuksia itsestään ja raskaudestaan edes kerran raskauden aikana.
Itselleni pahimpia asioita raskauden etenemisessä olivat kokemus omasta ruumiin muutoksesta. En nauttinut isosta vauvamasusta, vaikka muilla ne näyttävät hyvinkin söpöiltä. En vaan kokenut oloani mukavaksi. Tämän lisäksi pelkäsin (ja pelkään vieläkin) synnyttämistä alateitse. Ajatus siitä on etonut minua jo ala-asteelta asti. Kun keskustelin muiden äitien kanssa ja selasin facebookin äiti-ryhmiä, tunsin olevani ihan väärää maata muiden kanssa. Minä en halunnut synnyttää, vaikka muut kehuivat sitä elämänsä parhaimmaksi kokemukseksi. En halunnut että isoa mahaani kuvattiin, vaikka toiset perustivat ryhmiin ketjuja omista vauvamasuistaan. En pitänyt haloota raskaudestani, vaikka muut pitivät. He kaikki nauttivat siitä, paitsi minä. Tai siltä se ainakin näytti.
Kun negatiiviset ajatukset hiipivät mieleen, kannattaa muistaa yksi tosi kliseinen juttu: et ole yksin. Aina on olemassa joku, joka kokee asiat samoin kuin sinä - liittyi se kehoon, imetykseen, synnytykseen, tai muihin epämiellytystä tai epäröimistä herättäviin asioihin. Jos tällaiset asiat käyvät liian suuriksi, neuvolasta saa aina apua ja netistä löytyy varmasti vertaistukea.
Raskausajan epävarmuus on normaalia. Olisipa joku sanonut sen minulle, tai olisimpa itse uskaltanut sanoa asian ääneen. Äitiyden mukana tuomat negatiiviset fiilikset ovat pitkään ollut tabu, mutta onneksi asiasta puhutaan nykyään avoimemmin. Sinun ei tarvitse hehkua äitiyttä, jos se ei tunnu oikealta. Sinun ei tarvitse epäillä omaa valmiuttasi äitiyteen, jos et halua esitellä vatsaasi tai puhua asiasta kaikille kovaan ääneen. Meitä äiti-ihmisiä on täällä monenmoisia. Tärkeintä on, että sisimmässäsi tiedät olevasi varma valinnastasi sekä siitä, että haluat rakastaa lastasi ja antaa hänelle kaiken mitä pystyt. Silloin sinä tiedät olevasi hyvä äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti