NUOREN ÄIDIN SELVIYTYMISOPAS OSA. 1: RASKAUSAJAN EPÄVARMUUS ON NORMAALIA

Kun tajusin olevani raskaana, ensimmäisenä osasin olla vain järkyttynyt. Muistan, miten tunnustelin mahaani ja muutaman testin jälkeen tajusin, että minusta tulee äiti. Olin silloin juuri täyttämässä 18-vuotta. Kun istuin kyseisenä päivänä kaksi tuntia terveydenhoitajan huoneessa itkemässä ja nauramassa (sekä tekemässä niitä vielä samaan aikaan) ehdin käymään läpi monenlaisia asioita. Miten mä selviän, missä mä asun, mistä mä saan tarvikkeet, mitä äiti sanoo, mitä kaverit sanoo - ja pahimpana - mitä ne kaikki muut sanoo. 

Tästä inspiroituneena olen halunnut jo liki vuoden aloittaa Nuoren äidin selviytymisoppaan kirjoittamista. Nyt, kun olen itse elänyt äitiyttä "jo" (:-D) pari vuotta, koen olevani jo jonkinsortin teiniäitiyden asiantuntija. Selviytymisoppaassa haluan kertoa nuorille vanhemmille ne asiat, jotka minun olisi pitänyt kuulla jo silloin, kun olin raskaana. Vaikkapa sen, että aina kaikki tuijotus ei ole negatiivista tai että miten kannattaisi suhtautua ilkeisiin kommenteihin ja supatteluun.

Jos teillä on mielessä jotain erityiskivaa mistä haluaisitte mun kertovan oman mielipiteeni/kokemukseni niin kommenttiboksia saa täyttää anytime ♥

_________________________________________________________________________________

NUOREN ÄIDIN SELVIYTYMISOPAS OSA. 1:
RASKAUSAJAN EPÄVARMUUS ON NORMAALIA

Kun mä aloin ymmärtää, että raskauden jälkeen mulla on sylissä pieni nyytti, jonka perään mun pitäisi katsoa jatkuvasti, ahdistuin. Kompastelin vielä itsekin omiin sotkuihini ja elämän sekavuuteen. Miten mä voin pitää toisesta huolta, kun itse oon rellestänyt menemään aiemmat neljä vuotta? Ajatus muutosta suoraan lapsuudenkodista oman lapsen lapsuudenkotiin tuntuu pelottavalta. Mun pitäis jotenkin yhtäkkiä kasvaa aikuiseks ja olla äiti joka takaa toiselle kaiken. Mitä jos mä jään yksin? Tai mitä jos mä sit vaan oon siellä sen muksun kans 24/7 eikä kukaan tuu mun luo? Tai mitä mä oikeen sanon? Äiti tappaa mut. Mä en uskalla sanoo mummille. Mua oksettaa. Mitä vittuu mä sanon jos joku kysyy et oonko raskaana? Haluuks mä tätä? Haluunko mä tän lapsen? Ei musta oo tähän.

Ensinnäkin: normaali reaktio, varmasti ihan ikään katsomatta. Kun tapahtuu muutos, epäröinti, epätietoisuus ja tietynlainen negatiivisuus muutosta kohtaan ovat hyvinkin tavallisia. On tärkeää muistaa, että raskausajan negatiiviset ajatukset eivät automaattisesti ole merkki siitä, että olet huono äiti. Siitä on turha kantaa syyllisyydentunteita, koska jokainen - mä lupaan - jokainen käy läpi negatiivisia ajatuksia itsestään ja raskaudestaan edes kerran raskauden aikana.

Itselleni pahimpia asioita raskauden etenemisessä olivat kokemus omasta ruumiin muutoksesta. En nauttinut isosta vauvamasusta, vaikka muilla ne näyttävät hyvinkin söpöiltä. En vaan kokenut oloani mukavaksi. Tämän lisäksi pelkäsin (ja pelkään vieläkin) synnyttämistä alateitse. Ajatus siitä on etonut minua jo ala-asteelta asti. Kun keskustelin muiden äitien kanssa ja selasin facebookin äiti-ryhmiä, tunsin olevani ihan väärää maata muiden kanssa. Minä en halunnut synnyttää, vaikka muut kehuivat sitä elämänsä parhaimmaksi kokemukseksi. En halunnut että isoa mahaani kuvattiin, vaikka toiset perustivat ryhmiin ketjuja omista vauvamasuistaan. En pitänyt haloota raskaudestani, vaikka muut pitivät. He kaikki nauttivat siitä, paitsi minä. Tai siltä se ainakin näytti.

Kun negatiiviset ajatukset hiipivät mieleen, kannattaa muistaa yksi tosi kliseinen juttu: et ole yksin. Aina on olemassa joku, joka kokee asiat samoin kuin sinä - liittyi se kehoon, imetykseen, synnytykseen, tai muihin epämiellytystä tai epäröimistä herättäviin asioihin. Jos tällaiset asiat käyvät liian suuriksi, neuvolasta saa aina apua ja netistä löytyy varmasti vertaistukea. 

Raskausajan epävarmuus on normaalia. Olisipa joku sanonut sen minulle, tai olisimpa itse uskaltanut sanoa asian ääneen. Äitiyden mukana tuomat negatiiviset fiilikset ovat pitkään ollut tabu, mutta onneksi asiasta puhutaan nykyään avoimemmin. Sinun ei tarvitse hehkua äitiyttä, jos se ei tunnu oikealta. Sinun ei tarvitse epäillä omaa valmiuttasi äitiyteen, jos et halua esitellä vatsaasi tai puhua asiasta kaikille kovaan ääneen. Meitä äiti-ihmisiä on täällä monenmoisia. Tärkeintä on, että sisimmässäsi tiedät olevasi varma valinnastasi sekä siitä, että haluat rakastaa lastasi ja antaa hänelle kaiken mitä pystyt. Silloin sinä tiedät olevasi hyvä äiti.

312 TUNTIA, 18720 MINUUTTIA, 1123200 SEKUNTIA

"Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät."

Pystyn tekemään viisi yhteensä 10 opintopisteen (1 op.=26,7h) verkkokurssia kolmessa viikossa. Hoidan kaverin kissaa neljä päivää ja vanhempien koiraa viikon. Olen äiti, avopuolisto ja ystävä 24 tuntia vuorokaudessa. Kolmen viikon aikana pystyn lukemaan 400 WhatsApp viestiä päivässä, piirtämään tatuointikuvia, siivoamaan keittiön kolmesti (aamulla - päivällä - illalla), imuroimaan päivittäin, pesemään lattiat niinä päivinä kun tatuoin, olemaan kuntosalilla noin kolme kertaa viikossa, kiinnittämään seinille 10 uutta taulua, korjaamaan lipaston, pesemään pyykkiä, vastailemaan tatuointipyyntöihin, auttamaan muita, myymään kirpputorilla omia romujaan.



Joka päivä ehdin ajamaan autolla ja soittamaan tunnin pituisia puheluita ja miettimään raha-asioita ja laskemaan päiviä lapsilisiin ja miettimään mitä mummille kuuluu ja suremaan sitä kun en koskaan käy kylässä ja etsin omia tavaroitani Nooan lelukopasta ja huokaisemaan ainakin kymmenen kertaa ja käymään kaupassa joka päivä ja luulemaan että kuolen tähän ahdistukeen enkä saa enää henkeä

Mutta minä en siltikään ole vielä kertaakaan kuollut siihen.



"Tavallisimpia stressiin liittyviä psyykkisiä oireita ovat jännittyneisyys, ärtymys, aggressiot, levottomuus, ahdistuneisuus, masentuneisuus, muistiongelmat, vaikeus tehdä päätöksiä ja unen häiriöt. Vakavassa stressitilassa seuraavat masennus ja työuupumus (burn-out), päihteiden väärinkäyttö ja jopa itsetuho-ajatukset. Sosiaalisen elämän alueella stressi voi näkyä mm. perhe- ja parisuhdeongelmina tai eristäytymisenä."

Mutta se ei ole stressiä. Se on elämäntäyteläisyyttä. Sitä, kun menee nukkumaan ja tajuaa tuijottaneensa seinää puoli tuntia. Se on kuin liskojen yö, vaikka on juonut vain neljä kuppia kahvia. Se on sitä, kun tuntee kuumuuden niin kovana, että ravaa sohvan ja sängyn väliä kolme kertaa joka yö. Ja joka kerta miettii, että nyt mä jään tähän.


"Fyysisiä oireita, jotka voivat kertoa stressitilasta, ovat mm. päänsärky, huimaus, sydämentykytys, pahoinvointi, vatsavaivat, tihentynyt virtsaamisen tarve, hikoilu, flunssakierre ja selkävaivat."

Mä olen selvinnyt 312 tuntia, 18720 minuuttia, 1123200 sekuntia. Nyt mä voin levätä.