HALLELUJAH (ÄLÄ JÄÄ ALLE LUJAA)

Aika on taas kulunut kamalan nopeasti. En ole blogin puolelle kerennyt kirjoittelemaan mitään tämän hullunmyllyn keskellä. Vietin parhaiden ystävieni kanssa ihan huiput synttärit ja festarit elokuun ensimmäisellä viikolla. Me juotiin liikaa halpaa (ja liian makeaa) viiniä, tanssittiin rannalla ja valitettiin aina seuraavana päivänä huonosta hyvinvoinnista. Olin hyvin kiitollinen ja onnellinen.

Mulla on ollut pieniä omia henkisiä kriisejä jo jonkin aikaa. Ihmisluonteeltani olen samaan aikaan hyvin omistautuva mutta kyllästyn nopeasti. En halua aina jakaa omaa tilaani muille vaan nautin kovasti yksinäisyydestä sosiaalisuuteni vastapainoksi.

Arjesta pakeneminen teki hyvää, mutta kotiin palatessa en ollutkaan pelkästään onnellinen nähdessäni perhettäni. Maanantai ahdisti. Pyykkinaru keittiössä ahdisti. Repeämä muovimatossa ahdisti. Pieni olohuone ahdisti. Ikkunasta näkyvä maisema sekä tutut polut ahdistivat. Minä en halunnut kuunnella enää askelia jotka tulivat yläkerrasta enkä meteliä joka kuului alakerrasta. En halunnut enää kävellä rappukäytävään ja haistaa, kuinka naapuri oli juuri sytyttänyt tupakan. Kun vein taas kolmatta kertaa leluja Nooan huoneeseen, joka muistuttaa lähinnä kierrätyskeskusta kirppiskamppeiden ja vaatekaappien keskellä ja tunsin tukehtuvani. Minä en pystynyt hengittämään, vaikka pystyin.

Me muutetaan, ja toivottavasti pian. Olen itkenyt onnesta useita kertoja 24 tunnin aikana ja haaveillut. Olen onnellinen pelkästä poispääsyn ajatuksesta. Onnellinen.

TATUOITU HOITAJA EI PÄÄSE TAIVAASEEN

Netissä on käyty kovasti keskustelua ihmisten ulkonäön kommentoimisesta. Etenkin keskusteluissa, #hastageissa ja jaetuissa artikkeleissa on nostettu esille bodyshaming ja bodypositivity, joka tarkoittaa karkeasti suomennettuna vartalon, pituuden tai painon pilkkaamista sekä oman vartalonsa rakastamista ja hyväksymistä. Toisen painon kommentoiminen julkisesti on alentavaa ja halveksittavaa, oli kyseessä niin ali- kun ylipaino. Näillä teksteillä ja some-tempauksilla yritetään välittää ihmisille viestiä siitä, että me kaikki olemme kauniita. On mahtavaa, että useampi ihminen iästään riippumatta haluaa uskoa tähän ajatukseen, ja he ovat omaksuneet mantran "kaikenkokoiset naiset ja miehet ovat kauniita".

Opiskelen ensimmäistä vuotta sairaanhoitajaksi Laurean ammattikorkeakoulussa. Minun on määrä valmistua ammattiin kolmessa vuodessa, puoli vuotta nopeammin kuin useammat luokkatoverini. Koulussa olen pärjännyt hyvin, ja sain ensimmäisestä työharjoittelustani huippu palautetta. Tarkoituksenani olisi erikoistua lasten- tai naistenpuolen  sairaanhoitajaksi. Haaveenani olisi työskennellä vielä joskus uudessa Lastensairaalassa, jonka on määrä valmistua vuonna 2017. Haluaisin tehdä tärkeää työtä lasten sydän- tai syöpäosastolla tai vaihtoehtoisesti naistenklinikalla.

Oman vartalon rakastamisen sekä muiden vartalon hyväksymisen ja ihailun rinnalla on korostunut myös muita ihailun kohteita. Mindfullness sekä positiiviisen ajattelun jakaminen ovat trendissä sosiaalisessa mediassa, mutta myös sen ulkopuolella. Esimerkiksi kuntosalillla millä kävin järjestettiin mindfullness-joogaa.



Otin eilen uuden tatuoinnin. Tatuointi on oodi pikkusiskolleni Netalle, jota rakastan yli kaiken.
Hänestä on tullut minulle läheisempi viime vuosien aikana ja olen jo jonkin aikaa halunnut ottaa hänestä ikuisen muiston itseeni. Eräs läheiseni on juuri tehnyt elämänmuutoksen ja tiputtanut painoa lähemmäs neljäkymmentä kiloa. Hän on tyytyväinen itseensä, ja pitää kehostaan nyt enemmän. Hän on netissä erilaisissa laihdutusryhmissä ja tsemppaa muita. Hänellä on todellakin bodypositivity. Kun hän näki tatuointini, reaktio ei ollut aivan mitä olisin toivonut.

"Hyi helvetti, karmeen näkönen. Onko sulla kohta tilaa enää?".

Olen kuullut tatuoinneistani siitä asti kun otin ensimmäiseni. Olin silloin 15-vuotias, ja pian täyttämässä 16. Ala-asteelta asti olen ihaillut tatuoituja naisia ja haaveillut joskus näyttäväni samalta. Mielestäni ei ole olemassa mitään parempaa itsensä kaunistamiskeinoa kuin tatuoitu iho. Läheiseni ovat kommentoineet kuviani aina. Nykyään tilanne perheen sisällä on onneksi kääntynyt siihen, ettei minun tarvitse piilotella kaikkien sukulaisteni edessä tatuointejani, ja äitini on jopa kehunut joitakin kuviani tosi näteiksi. Se tuntuu ihan hyvältä kaikkien saarnojen jälkeen, mitä sain kuulla silloin kuusitoistakesäisenä.

Minulla on 13 tatuointia. Kun äkkiä silmäilen käsivarsiani ja jalkojani, voin helposti todeta, että haluan vielä ainakin 13 tatuointia lisää.



Kahden ja puolen vuoden päästä minun olisi tarkoitus saada paperit AMK:ista. Kun olen valmistunut, minun halutaan olevan pätevä hyvin monessa asiassa. Sairaanhoitajan tehtävänä on terveyden edistäminen ja ylläpitäminen, ja sen lisäksi hän hoitaa sairautta ja lievittää potilaan kärsimystä. Sairaanhoitajan työssä hänen tulee kunniottaa potilasta ja potilaan valintoja, olla tukena niin potilaalle kuin läheisillekin sekä hänellä tulee olla kyky eläytyä potilaan elämäntilanteeseen. Hoitosuhde potilaan ja hoitajan välillä rakennetaan luottamukselle ja avoimuudelle.

Sairaanhoitajan työssä  tehtävänäni on hoitaa kaikkia potilaita tasavertaisesti, riippumatta heidän terveysongelmastaan, kulttuuristaan, uskonnostaan, äidinkielestään, iästään, sukupuolestaan, rodustaan, ihon väristään, yleisestä mielipiteestään tai yhteiskunnallisesta asemastaan.

Kun olen poikani kanssa ollut kesällä liikenteessä pelkässä mekossa ja kesäkengissä, olen usein saanut etenkin hiukan iäkkäämmiltä ihmisiltä mulkaisuja ja tuhahduksia. En ole aivan varma, johtuuko moinen reaktio tatuoinneistani vai siitä, että näytän nuorelta. Varmaankin molemmista. Kerran kuitenkin kassajonossa edessä olevani nainen kääntyi taaksepäin katsomaan minua ja poikaani, jonka jälkeen palautti katseen mieheensä. Hän kuiskutti, mutta varmasti niin kovaa, että minäkin kuulisin.

"On se kumma kun naisetkin haluaa nykyään näyttää siltä, että ovat istuneet linnassa".



Ilkeyttä on aina. Se on asia joka valitettavasti on tietyssä määrin inhimillistä ihmisyydelle. Olen ollut nuorempana kova arvostelemaan muiden ulkonäköä, mutta onneksi olen kasvanut viimeisimpien vuosien aikana. Kaikki saavat tehdä keholleen ja kasvoilleen mitä haluavat. Jos se tekee heidät onnelliseksi, ja saa heidät tuntemaan olonsa omaksi itsekseen, niin siitä ei voi olla kenellekkään haittaa.

Siitä on jo pari vuotta aikaa olin kuuntelemassa yhtä lempibändini keikkaa Helsingin Nosturissa. Kun seisoin yleisössä ennen keikan alkua ja keskustelin tuttavani kanssa, viereeni ilmestyi noin päätä nuorempi jannu. Hän haisi vähän viinalle, tuli juttelemaan smalltalkia ja huojui. Pian hän tarttui kiinni kädestäni ja alkoi nauramaan. Hän totesi kovaan ääneen, että hyi vittu sulla on muuten rumia tatuointeja. Jäädyin totaalisesti ja samalla katsoin kun hän lähti huojuen kävelemään pois luotamme.

Näitä tarinoita olisi loputtomiin. Minua on kutsuttu demoniksi, kysytty sata kertaa se klassinen "mitäs sitten kun sä oot vanha?" ja tuijotettu pitkään. Joskus minulle on sanottu etten pääse tatuointieni takia taivaaseen.

Jos Jumala tuomitsee minut tatuointieni takia, niin ei kyllä haittaa yhtään, että pääsylippu pilvien päälle jää saamatta. Minä en tarvitse sellaista Jumalaa, joka ei hyväksy minua sellaisena kuin olen. Olen aika varma, että me ei varmaan edes tultaisi kovin hyvin toimeen.



Kun olin kolme viikkoa terveyskeskuksessa, sain tutustua aivan ihaniin ihmisiin. Muistan edelleen monen potilaan nimet sekä keskustelut ja hymyt joita vaihdoimme. Työpäivinä pidin yleensä päälläni neuletta tai t-paidan alla pitkähihaista paitaa. Työharjoitteluni oli jo loppumaisillaan, ja viimeisinä päivinä meninkin jo hyvin omatoimisesti vastaamaan potilaiden kutsuihin. Kun yhtenä iltana saavuin erään tutun potilaan huoneeseen kysymään mitä hänellä on asiaa, hän katsoi minua pitkään ja sitten alkoi hymyilemään. Hän näki tatuointini ensimmäistä kertaa ja kehui sitä kauniiksi. Tämä pieni rouva alkoi kysymään enemmän tatuoinneistani; paljonko niitä on, missä, miksi minulla on sellaisia, olenko ollut rikollinen, sattuiko? Ja hän ymmärsi minua. Minä olin edelleen hyvä hoitaja hänen silmissään

Kun viimeisenä päivänä kävin hyvästelemässä tämän potilaan ja kerroin, että työharjoitteluni on tässä, hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Hän halasi minua ja kertoi harmittelevansa lähtöäni. Kaikki hyvät hoitajat lähtee. Juuri kun olin poistumassa huoneesta ja sanonut jo heipat, hän huikkasi perääni;

"Minä olen vähän ujo enkä minä puhu paljon, mutta kun minun on joka päivä pitänyt sanoa sinulle yksi juttu, niin nyt mitä rohkenen sitten sanoa. Sinulla on maailman kauneimmat silmät."

Itsensä rakastaminen on tärkeää, eikä elämässä pärjää arvostelemalla toisia. Me emme halua kommentoida toisten painoa tai syömistä, koska tiedämme sen olevan toisen itsetunnon alentamista. Meille ei tulisi mieleenkään mennä sanomaan aknesta kärsivälle pojalle että hei, ompas sulla ruma naama. Eikä kukaan koskaan voisi väittää, että joku on huonompi ihminen, koska hänellä on paljon luomia.

Joten mikä oikeuttaa arvostelemaan toisen tatuointeja? Mikä oikeuttaa arvostelemaan ihmisen omia valintoja, joita ei edes voi enää muuttaa? Mikä oikeuttaa sinua arvostelemaan toista ihmisenä sen perusteella, mitä hän kantaa yllään? Mikä oikeuttaa sinua kommentoimaan ääneen toisen ihoa joka on vain koristeltu? Se on bodyshamingia, se on itsetunnon alentamista, se on halventavaa, se on loukkaavaa, se on yksityisyyteen puuttumista. Se on arka asia, jos sattuu osumaan oikeaan kohtaan.



Minä olen Veera. Minulla on 13 tatuointia, mutta niitä tulee ainakin 13 vielä lisää. Opiskelen ensimmäistä vuotta sairaanhoitajaksi. Pärjään koulussa hyvin ja minun on määrä valmistua ammattiin nopeammin kuin normaalisti. Haluan vielä joskus työskennellä lasten syöpä- tai sydänosastolla tai vaihtoehtoisesti naistenklinikalla. Aion olla se sairaanhoitaja, joka hoitaa sairautta ja lievittää potilaan kärsimystä. Aion olla se sairaanhoitaja, joka istuu pienen lapsen vierellä ja silittää tämän päätä, kun hän itkee ikävää ja on peloissaan. Aion olla se sairaanhoitaja, joka kertoo hyvät uutiset ja iloitsee kanssanne sekä suree kanssanne kertoessaan pahat uutiset. Aion kohdella ja hoitaa kaikkia potilaita tasavertaisesti riippumatta heidän terveysongelmastaan, kulttuuristaan, uskonnostaan, äidinkielestään, iästään, sukupuolestaan, rodustaan, ihon väristään, yleisestä mielipiteestään tai yhteiskunnallisesta asemastaan.

Sinä näet vain sen mitä haluat nähdä. Tee muutos. Älä siis tuomitse minua tai muita sen perusteella, miltä näytämme. Sillä minä saatan olla se tatuoitu sairaanhoitaja, joka pelastaa lapsesi, ystäväsi, tai sinut.

HEINÄKUUN SUOSIKIT

♥ PS. Follow my blog with Bloglovin ♥

Olis heinäkuun suosikkien aika. Kello on jo sen verran, että kohta ollaan uhkaavasti jo elokuun toisen päivän puolella, mutta eihän se haittaa! Itse tykkään hirmusesti lukea muiden tiivistelmiä kuukaudesta, toisten ostospostauksia sekä vinkkejä, joten on ihan pakko jakaa omat myös. Tästä listasta puuttuu mun uus (PINKKI!!) espressokeitin ja Arabian Koko-sarjan espressomuki, mutta ihan varmasti ne vilahtavat blogissa kyllä jossain välissä. Ja jos muuten tykkää mustasta, jumalallisen hyvästä kahvista ; espresso is the key word. Se on taivaallista.

Yves Saint Laurensin luomiväripuikko

Ostin tän emotionsin alesta parillakympillä. Kun testasin luomivärin pigmenttiä, mun sydämmessä tuntui pieni puristus. Tää oli niinkun pakko saada. Hetken mietin, että haluanko nähdä nälkää neljä päivää vai kuolla onnellisesti uuden YSL-perheenjäsenen kanssa. Päädyin jälkimmäiseen. Harmi, kun mulla ei nyt kyllä oo mitään kuvaa missä mulla olis tätä luomilla.
(Pro tip: tällä puikolla saa myös IHANAN metallihohteen huulipunan päälle ja se pysyy kuin rutto!!)

Uusi takki

Tää oli rakkautta. New Yorkerista kustansin tän takin itselleni kymmenellä eurolla. Seuraava tehtävä onkin etsiä vaatteita jotka sopivat tän takin kanssa yhteen. Näytän vähän siltä et olisin raskaana, mutta mä oon vaan lihava oikeesti!

Taulut

No siis joo.... Meijän kämpässä on kyllä valokuvia siellä sun täällä, mutta yks ilta vaan päätin että ei vittu, mä haluan tänne ihan sairaasti tauluja. Okei, adjektiivin toteutus on ehkä hiukan puutteellista vielä, mutta tarkoitus olisi koota toi seinä täyteen erilaisia tauluja. Toi Jumalan käsi - taulu (ärsyttävää kun pitää kokoajan toistaa TAULU TAULU TAULU - miksei sille sanalle oo synonyymiä.....) on ollut iät ajat mun yks suosikki, ja nyt mä löysin ton canvastaulun (... taulu) kolmella eurolla jostain super krääsäkaupasta Valkeakoskelta. Itkin onnesta.

Liian pitkäksi venyneet illat

Tässä kuussa mä olen ajellut luvattoman paljon, nauranut mun humaltuneille ystäville, seissyt kalliolla ja huutanut nähdäkseni vastaako joku, piirtänyt psykoottisia asioita ja kävellyt metsäpolkuja. Mä oon maannut meidän sängyllä mun parhaan ystävän kanssa ja kutittanut sitä, yrittänyt geocatchingia huonoin tuloksin, tehnyt tatuointeja ja kuullut onnellisia uutisia. Kolmen minuutin naurukohtauksen jälkeen mä oon alkanut itkemään ja kertonut rakastavani. Kaikki nämä on tapahtunut keskiyön jälkeen, mutta mä oon nauttinut liian lyhyistä yöunista ja sitä seuraavista liian pitkistä päiväunista. Mä rakastan kesäöitä ja -iltoja.

Uusi tatuointikone ja musteet

Tilasin tattoo maailmalta Bowery Ink värimustepaketin sekä ko. puljun oman shader coilin. Aaaaaaaaaaaa. Taas se sydäntä puristava fiilis. Varsinkin toi shader on niin taivaallisen hyvä mun käteen, että itku tulee pelkästä ajatuksesta. Ihan huippua myös että mulla on vihdoin värillisiä musteita ja voin keskittyä viimein värikuvien tekemisen treenailuun. Tässä kuussa mentori opastaa mua kunnolla värien käytön saloihin.

NUOREN ÄIDIN SELVIYTYMISOPAS OSA. 1: RASKAUSAJAN EPÄVARMUUS ON NORMAALIA

Kun tajusin olevani raskaana, ensimmäisenä osasin olla vain järkyttynyt. Muistan, miten tunnustelin mahaani ja muutaman testin jälkeen tajusin, että minusta tulee äiti. Olin silloin juuri täyttämässä 18-vuotta. Kun istuin kyseisenä päivänä kaksi tuntia terveydenhoitajan huoneessa itkemässä ja nauramassa (sekä tekemässä niitä vielä samaan aikaan) ehdin käymään läpi monenlaisia asioita. Miten mä selviän, missä mä asun, mistä mä saan tarvikkeet, mitä äiti sanoo, mitä kaverit sanoo - ja pahimpana - mitä ne kaikki muut sanoo. 

Tästä inspiroituneena olen halunnut jo liki vuoden aloittaa Nuoren äidin selviytymisoppaan kirjoittamista. Nyt, kun olen itse elänyt äitiyttä "jo" (:-D) pari vuotta, koen olevani jo jonkinsortin teiniäitiyden asiantuntija. Selviytymisoppaassa haluan kertoa nuorille vanhemmille ne asiat, jotka minun olisi pitänyt kuulla jo silloin, kun olin raskaana. Vaikkapa sen, että aina kaikki tuijotus ei ole negatiivista tai että miten kannattaisi suhtautua ilkeisiin kommenteihin ja supatteluun.

Jos teillä on mielessä jotain erityiskivaa mistä haluaisitte mun kertovan oman mielipiteeni/kokemukseni niin kommenttiboksia saa täyttää anytime ♥

_________________________________________________________________________________

NUOREN ÄIDIN SELVIYTYMISOPAS OSA. 1:
RASKAUSAJAN EPÄVARMUUS ON NORMAALIA

Kun mä aloin ymmärtää, että raskauden jälkeen mulla on sylissä pieni nyytti, jonka perään mun pitäisi katsoa jatkuvasti, ahdistuin. Kompastelin vielä itsekin omiin sotkuihini ja elämän sekavuuteen. Miten mä voin pitää toisesta huolta, kun itse oon rellestänyt menemään aiemmat neljä vuotta? Ajatus muutosta suoraan lapsuudenkodista oman lapsen lapsuudenkotiin tuntuu pelottavalta. Mun pitäis jotenkin yhtäkkiä kasvaa aikuiseks ja olla äiti joka takaa toiselle kaiken. Mitä jos mä jään yksin? Tai mitä jos mä sit vaan oon siellä sen muksun kans 24/7 eikä kukaan tuu mun luo? Tai mitä mä oikeen sanon? Äiti tappaa mut. Mä en uskalla sanoo mummille. Mua oksettaa. Mitä vittuu mä sanon jos joku kysyy et oonko raskaana? Haluuks mä tätä? Haluunko mä tän lapsen? Ei musta oo tähän.

Ensinnäkin: normaali reaktio, varmasti ihan ikään katsomatta. Kun tapahtuu muutos, epäröinti, epätietoisuus ja tietynlainen negatiivisuus muutosta kohtaan ovat hyvinkin tavallisia. On tärkeää muistaa, että raskausajan negatiiviset ajatukset eivät automaattisesti ole merkki siitä, että olet huono äiti. Siitä on turha kantaa syyllisyydentunteita, koska jokainen - mä lupaan - jokainen käy läpi negatiivisia ajatuksia itsestään ja raskaudestaan edes kerran raskauden aikana.

Itselleni pahimpia asioita raskauden etenemisessä olivat kokemus omasta ruumiin muutoksesta. En nauttinut isosta vauvamasusta, vaikka muilla ne näyttävät hyvinkin söpöiltä. En vaan kokenut oloani mukavaksi. Tämän lisäksi pelkäsin (ja pelkään vieläkin) synnyttämistä alateitse. Ajatus siitä on etonut minua jo ala-asteelta asti. Kun keskustelin muiden äitien kanssa ja selasin facebookin äiti-ryhmiä, tunsin olevani ihan väärää maata muiden kanssa. Minä en halunnut synnyttää, vaikka muut kehuivat sitä elämänsä parhaimmaksi kokemukseksi. En halunnut että isoa mahaani kuvattiin, vaikka toiset perustivat ryhmiin ketjuja omista vauvamasuistaan. En pitänyt haloota raskaudestani, vaikka muut pitivät. He kaikki nauttivat siitä, paitsi minä. Tai siltä se ainakin näytti.

Kun negatiiviset ajatukset hiipivät mieleen, kannattaa muistaa yksi tosi kliseinen juttu: et ole yksin. Aina on olemassa joku, joka kokee asiat samoin kuin sinä - liittyi se kehoon, imetykseen, synnytykseen, tai muihin epämiellytystä tai epäröimistä herättäviin asioihin. Jos tällaiset asiat käyvät liian suuriksi, neuvolasta saa aina apua ja netistä löytyy varmasti vertaistukea. 

Raskausajan epävarmuus on normaalia. Olisipa joku sanonut sen minulle, tai olisimpa itse uskaltanut sanoa asian ääneen. Äitiyden mukana tuomat negatiiviset fiilikset ovat pitkään ollut tabu, mutta onneksi asiasta puhutaan nykyään avoimemmin. Sinun ei tarvitse hehkua äitiyttä, jos se ei tunnu oikealta. Sinun ei tarvitse epäillä omaa valmiuttasi äitiyteen, jos et halua esitellä vatsaasi tai puhua asiasta kaikille kovaan ääneen. Meitä äiti-ihmisiä on täällä monenmoisia. Tärkeintä on, että sisimmässäsi tiedät olevasi varma valinnastasi sekä siitä, että haluat rakastaa lastasi ja antaa hänelle kaiken mitä pystyt. Silloin sinä tiedät olevasi hyvä äiti.